Seison risteyksessä katsellen rakennusta, johon tiedän astuvani 2 minuutin kuluttua. Laseihini virtaa asunnon pohjapiirros. Ihmiset liikkuvat vihreinä pisteinä rakennuksessa. Pienellä keskittymisellä voin tunkeutua 7 kerroksessa olevan asunnon nro 53 asukkaan tietokantaan. Hänen palvelijansa on valppaana, mutta tiedän ettei se huomaa että tarkkailen hänen isäntäänsä. Mies on juuri tilannut aamupalaa ja valmistautuu tapaamiseen. Tapaamiseen, jota hän ei ikinä tule näkemään. Teen vielä nopean kartoituksen kerrostalossa olevista henkilöistä. Ei mitään epäilyttävää. Minkään ei pitäisi mennä pieleen.
Palvelijani ilmoitti jo valmiiksi talon hovimestarille, mitä reittiä kuljen. Minun ei siten tarvitse pysähtyä ilmoittautumaan. Voin vapaasti kävellä ovista ja pääsen pysähtymättä suoraan seitsemännessä kerroksessa olevan asunnon ovelle. Pyyhkäisen oikealla kädelläni kevyesti ilmaa ja ovi aukenee. Mies tyhjentää juuri samalla hetkellä viimeisen lorauksen kahvistaan, jonka tiesin hänen tilanneen. Samassa hän kääntää vaistomaisesti kasvonsa minua kohti. Hämmennys valtaa hänen kasvonsa. ”Mitäh?” -hän sanoo. ”K-kuinka ihmeessä sinä…”. Lause katkeaa kesken, kun äkkiä valo katoaa huoneesta. Lasini siirtyvät samalla hetkellä pimeänäkö tilaan. Silmäni tottuvat hetkessä uuteen kuvaan huoneesta. Olen tottunut siihen. Mies pyörittelee päätään ja näyttää etsivän jotain tuolin selkänojalla olevan takin taskusta. Sensorini ilmoittavat, että siellä on hänen tunnisteeton aseensa. Normaalisti se näyttäisi aivan tavalliselta luvalliselta käsitainnuttimelta, mutta saan välittömästi tiedon, ettei sitä ole rekisteröity oikeilla tiedoilla järjestelmään. Todennäköisesti se on myös huomattavasti normaalia tehokkaampi ja siksi täydellä varauksella kuolettava. Salakuljettajien suosikki. Samaan aikaan, kun olen käynyt tilannetta läpi ajatuksissani, olen jo ottanut kaksi askelta kohti miestä. Kevyt lyönti hänen suojaamattomaan niskaansa tainnuttaa hänet. En edes muista, milloin olisin viimeksi epäonnistunut. Hänestä ei ollut vastusta. Mies pyörähtää lattialle. Minulla on nyt n.5 minuuttia aikaa, kunnes hän alkaa hiljalleen herätä ja pystyy uudelleen vastarintaan. Se riittää mainiosti. Nostan miehen olkapäilleni ja kävelen kohti avautuvaa ovea.
”Hei, Alex” -tarjoilijan pukuun naamioitunut ystäväni sanoo ja työntää tarjoiluvaunun oven eteen. ”Sinulla lienee jotain mitä olen tullut hakemaan.” -hän jatkaa. Työnnän miehen kärryihin, jonka jälkeen ystäväni jatkaa matkaansa kohti hissiä. Tiedän että mies on alle kolmessa minuutissa sidottuna istumassa autossa, joka juuri saapui henkilökunnan käytössä olevalle sivuovelle. Käännyn itse takaisin huoneistoon ja käyn nopeasti keräämässä miehen jälkeensä jättämät esineet.
Oven edessä odottaa tyhjä auto. Avaan oven ja istun autoon. Reitti on jo merkitty valmiiksi, mutta teen siihen pienen päivityksen. Varaan pöydän suosikkiketjuni ravintolasta, joka on matkan varrella. ”Mikä maistuisi herralle tänään?” -palvelijani kysyy. ”Kalaa, kiitos!” -vastaan takaisin. Tiedän käskyn menneen perille ja vaivun takaisin ajatuksiini. Tiedän että mies on oikea ja kollegani ovat jo kohta kuulustelemassa häntä. Silti pieni epäilys vaivaa minua. Salakuljetusrengas johon hän kuuluu on jo käytännössä kiinni, mutta aivan kuin emme olisi huomanneet jotain. Ehkä asia vielä valkenee. Käännän radiota kovemmalle ja painan silmäni kiinni.
Auto pysähtyy Walthersin eteen ja astun sisään ravintolaan. Pöytäni on jo katettu ja tuttu tarjoilija tulee hymyillen tarjottimen kanssa tuomaan tilaukseni. Ystävällinen tervehdys, hymy ja tavanomaiset kohteliaisuudet. Tiedämme molemmat, että minulla on jo kaikki tarvitsemani, enkä yleensä ole erityisen puhelias lounasaikaan. Höyryävä annos kalaa, wokattuja vihanneksia, riisiä ja tulinen itämainen kastike. Palvelijani tietää mistä tykkään. Ruoka on täydellistä ja tiedän että se sisältää kaiken tarvitsemani ravinnon. Voisin tarkistaa veriarvoni ja verrata annoksen ravintopitoisuudet. Olen aterian jälkeen taas monta tuntia täydellisessä kunnossa.
Nuori hätkähdyttävä nainen astuu ravintolaan. Vilkaisen häntä huomaamattomasti ja katseemme kohtaavat. Tunnen nämä kasvot. Nuo kauniin vihreät silmät, pienen hymykuopan vasemmassa poskessa. Tiedän jopa siitä pienestä arvesta, joka on hänen vasemmassa reidessään. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Tiedän ettei kukaan muu tunne häntä yhtä hyvin. Huomaan pienen pilkahduksen hänen silmissään ja vienon mutta piilotetun hymyn. Emme sano toisillemme mitään. Tiedämme molemmat sen. Ei täällä. Jatkan ruokailuani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nuori kaunis nainen vain saapui ravintolaan ja tiedän että jokainen ravintolassa oleva mies huomasi sen.
Hetken kuluttua huomaan että minulle on lähetetty yksityisviesti. Arvaan jo valmiiksi lähettäjän. En odottanu viestiä keneltäkään. ”Tänään illalla, klo 18:15. Varaan kalenteristasi pari tuntia?” -lähettäjä: Kimberly. Kuittaan merkinnän kalenteriini ja vilkaisen ravintolassa istuvaa tyttöä. Silmämme kohtaavat jälleen ja vieno hymy nousee molempien poskille. Ajatukseni harhailevat iltaan ja mielikuvituksessani käyn hitaasti läpi kaikki vaiheet ennen. Jokainen pieni uurre hänen vartalossaan. Arpi reidessä… Viimeistelen ateriani ja poistun ravintolasta. Auto jolla liikuin jo aiemmin kurvaa ravintolan edustalla olevalle parkkikaistalle. Istun kyytiin ja suuntaan kohti Adrian Cityn pääkonttoria.