Heräsin askelien ääneen huoneessani. ”Valot”, käskin palvelijaani. Mitään ei tapahtunut. ”VALOT!”, huusin perään. Ei vieläkään mitään. Pelkkä pimeys täytti huoneen. Pelko hiipi sydämeeni. Näin ei ollut tapahtunut aiemmin. Palvelijani oli kytketty vahvimpaan mahdolliseen verkkoon ja olin itse opettanut sitä 5-vuotiaasta asti. Se tunsi käskyni vaikka äänenpainoni muuttui. Askeleet tulivat lähemmäksi. Oli vielä yö, koska verhojen välistä ei tullut pienintäkään valon pilkahdusta.
Tartuin yöpöydälläni olevaan aseeseen. Nostin lasit silmilleni ja toivoin pimeänäon paljastavan tunkeilijan. Mustaa. Pimeää. Joku oli sulkenut palvelijani. Olin koulutettu epävarmuuteen ja hallitsemaan tunteitani. Tämä oli jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Pelon värinä kulki kehoni läpi.
”Huomenta”, sanoi matala itsevarma ääni. ”Kuka olet ja miten helvetissä olet päässyt asuntooni, sulkenut vartijani ja päässyt kaikkien turvatoimien läpi?”, kysyin huoneessa seisovalta mieheltä. Samalla sotilaan vaistoni saivat minut pyörähtämään sängyltä ja kohdistin aseeni tummaan hahmoon, joka seisoi nyt sänkyni päädyssä. ”Et tarvitse sitä enää.”, mies vastasi. Samalla hetkellä huoneen valaisimet syttyivät himmeään valoon. Hän oli lähes 2-metriä pitkä, reisiin asti ulottuvaan nahkatakkiin pukeunut mies. Mustat lasit ja pitkät hiukset piilottivat hänen kasvonsa, enkä tunnistanut niitä. Olin nähnyt kuvan jokaisesta merkittävästä petturista. He olivat ainoita, joilla saatoin kuvitella olevan voimaa vangita palvelijani. Nostin aseeni ja painoin liipaisinta. Click! Mitään ei tapahtunut. Kuulin hänen vahingoniloisen naurunsa. Näin välähdyksen, jota seurasi pimeys.
Mies katseli hetken maassa makaavaa päätöntä ruumista, pyyhki valuvan verivanan miekastaan, avasi ikkunan ja poistui huoneistosta.